Tove Jansson Muumipappa ja Meri

                                           

Tove Janssonin romaani ”Muumipappa ja Meri” on kertomus siitä, kuinka isän tylsistyminen vie koko perheen pois kodistaan.

Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun Muumipappa on tylsistynyt elämäänsä muumilaaksossa ja hän kaipaa seikkailua. Lopulta muumipappa päättää, että koko perhe lähtee asumaan majakkaan. Niinpä Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja pikku Myy keräävät tavaransa ja lähtevät kohden majakkasaarta. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Muumipappa oli toivonut. Perille päästyään Muumipappa huomaa, että majakka on pimeä, eikä majakanvartijasta näy jälkeäkään. Oman arvoituksensa tuo juro kalastaja, joka asuu majakkasaarella ja toivoo saavansa olla rauhassa.

 

Ensimmäisellä lukukerralla kirja ei tarjonnut mitään erikoista. Se oli vain muumikirja muumikirjojen joukossa. En huomannut, mitä erikoista ja jännää siinä oli. Meni pari vuotta ja luin kirjan uudelleen; tällä kertaa englanniksi. En tiedä, johtuiko se kielestä vaiko siitä, että itselleni oli tullut hieman ikää lisää, mutta löysin kirjasta runsaasti uusia, jännittäviä piirteitä. Osa ymmärtämistä asioista oli hyvinkin yllättäviä ja syvensi paljon hahmoja.

Kirja sai miettimään ystävyyttä. Millainen on hyvä ystävä ja mitä siitä vaaditaan. Muumipeikko ihastui kauniisiin merihevosiin ja toivoi heistä itselleen ystävää. Mutta merihevoset olivatkin koppavia ja pitivät Muumipeikkoa pilkkanaan. Saarelle saapui myös Mörkö. Tuo pelottava ja kylmä olio, jota kaikki juoksevat karkuun. Muumipeikko toi Mörölle joka ilta myrskylyhdyn rannalle ja Mörkö arvosti tätä elettä kovin. Muumipeikon ja Mörön välille muodostui jonkinlainen ystävyysside.

 

Muumipeikko oppi, ettei kaikki ole siltä miltä näyttää. Ettei kaunis ole välttämättä kiltti ja kiva, vaan mukavampi saattaa olla se yksinäinen ja syrjitty henkilö. Ei Muumipeikko saanut merihevosista itselleen ystävää, nämä lähtivät kun olivat saaneet Muumipeikolta sen, mitä olivat halunneet. Nämä vain nauroivat iloisen pilkallista nauruaan ja lähtivät. Mörkö sen sijaan tuli joka ilta rannalle luottaen Muumipeikon ystävällisyyteen.

 

Sitä voi kuka vain itse miettiä, mitä toisen pinnan alla oikein piilee ja samalla myös sitä, millainen itse oikeasti on. Laittaako sitä itsensä ja omat huvituksensa toisten edelle ja samalla mahdollisesti loukata toista. Vai arvostaako enemmän niitä pieniä ystävällisiä tekoja piristäen samalla toisen päivää. Se on loppujen lopuksi jokaisen oma valinta, että mitä tekee. Mutta se on myös muistettava, että teoilla on myös seurauksensa.

 

Romaani oli oikein nautittava lukukokemus. Sen tunnelmallisiin hetkiin tekisi mieli palata uudestaan. Kokea jälleen myötätuntoa Mörköä kohtaan, raivota Muumipapalle tämän käytöstä ja ennen kaikkea kokea ne ymmärtämisen hetket uudelleen. Paeta jälleen arjesta pieneksi hetkeksi muumien maailmaan.

 

~ Katja